Päivä 7: Barafu Huts - Stella Point - Uhuru Peak - Barafu Huts - Mweka Huts

Huiputuspäivä alkoi jo edellisen päivän puolella. Kun uudeksi harrastukseksi muodostunut nestetyhjennys kutsui teltan ulkopuolelle niin illalla yhdeksältä leiriltä näkyi kirkkaana Moshin valot. Kun meidät herätettiin 22:30, niin valoja ei näkynyt vaan olimme pilvessä. Kevyen aamupalan aikana alkoi sitten jo tipahtelemaan vesipisaroita. Oi sitä onnen tunnetta.

Hieman haastavaa oli miettiä pukeutumista, koska odotusarvo oli -10 C ja kevyehköä tuulta. Siis veikkaus, ei mitään luurista katsottua ennustetta. Oppaan ohje oli että laita kaikki päälle ja poista sitten, jos on tarvetta. Päädyin perusurheilukerrastoon ja ohueeseen fleecevälikerrastoon. Yläkroppaan vielä paksumpi fleecetakki ja goretex asu koko kakun päälle. Päähän windstopper fleecepäähine korvaläpillä ja paksut sormikkaat. Jalassa vaellusjalkineet sekä perusvillapohjasukka. Gorehousuissa kannattaa olla lumilukot. Reppuun pakkasin untuvatakin, nestettä ja kaikki mukana tuomani suklaapatukat.

Sitä mitä ei missään kerrota on että sinun pitää ruokkia itsesi huiputuspäivänä. Toki ruoka oli hieman hiilaripainoittaisempaa edellisenä päivänä, pari paahtoleivän siivua herätessä auttaa alkuun ja pienen korjausliikkeen antaa huiputuksen jälkeinen lounas. Oma Suunnon kelloni antoi huiputuksen energiakulutukseksi yli 4600 kcal joka lienee raavaan miehen kahden päivän energiantarve.

Ensimmäinen nousu on louhikko Kosovo Campsiten tasanteelle. Pimeässä ja reissun alkuun ei mitenkään mun suosikkeja. Sen jälkeen taivallus jatkuu pääasiassa lumen, mutta myös soran seassa harjannetta pitkin. Jokaista kuljettua 100 metriä kohden noustaan 30 metriä. Joskus vähemmän ja joskus enemmän.

Tauot ovat lyhyitä. Vähän nestettä ja vähän patukkaa, jonka jälkeen eteenpäin. Kukin ryhmä etenee omaa tahtia. Liian nopea tahti kostautuu jossain vaiheessa. Fazerin perussiniset suklaapatukat toimii hyvin. Tuplassa on selkeästi jotain vettä kun hampailla ei saa puraistua. Sen verran on kivikkoa ja harjannetta että muiden ryhmien valot välillä häviää. Toisaalla edessä menevien ryhmien valot näkyy edelleen yläviistoon eikö toivoa huipusta vielä ole.

Yksin ei tarvitse olla, vaan valojonoa on edessä ja takana

Noin 5350 metrin korkeudessa iskee tarkistus, koska hengitämme katkonaisesti. Happisaturaatio on laskenut 74. Ohjeena "hengitä sisko, hengitä syvään". Joten kun tahti hieman hellittää niin käytän koko kroppaa hapen saamiseen keuhkoihin vaikka sillä hetkellä ei tarvitsisi. Kun ponnistaa isomman askeleen niin matka jatkuu seuraavalla askeleella vasta kun on hengittänyt pari kertaa. Otan myös ainoan reissun päänsärkypillerini tässä kohtaa, koska takaraivossa jokin enteilee säryn kohta tulevan. Ennen kipuamista otin 250mg Diamoxia.

Taivallusta on tehty jo tunteja eikä mielenkiinto riitä kuin katsomaan seuraavan askeleen paikkaa ja oppaan kantapäitä. Kellon antama GPS pohjainen korkeustieto sentään kertoo että matka etenee. Sekin hyppelee +-20 metriä kun kellon ottaa hihasta ulkoilmaan. Edessä olevasta ranskankielisestä neljän naisen ryhmästä yksi jämähtää paikalleen ja opas ottaa ohjat käsiin. Itseäni eniten kiinnostaa että pysyykö kirkas keli, jonka kuitenkin saimme jo lähdössä, loppuun saakka. Omalla oppaallemme riittää happea ja hän laulaa letkan kärjessä. Laulujen tempo on niin rauhallinen etten ihmettele että joku on kävellessä nukahtanut.

Vihdoin edessä olevien valot osoittaa vaakavistoon ja ensimmäinen etappimme on päättymässä Stella Pointiin puoli viiden paikkeilla. Sinänsä tähän pisteeseen pääsy antaa jo sertifikaatin huiputuksesta. Mutta meillä on koko ajan ollut tavoite Uhuru Peakille, joten jatkamme matkaa ottamatta edes kuvia paikalta.

Jossain tässä kohtaa opas kertoo että huipulle ei jäädä viettämään aikaa, vaan kuvat ja menoksi. Koska aurinko on noussut seitsemän pintaan ja meillä on matkaa jäljellä alle tunti, niin alan ihmettelemään että miten käy auringonnousun seurannan kanssa.

Vielä on hetki aikaa ja vähän matkaa huipulle

Loppumatka oli selkeästi helpompaa eikä vaatinut samanlaista ponnistelua. Noin 10 m/s vastatuuli hieman pisti palelemaan, mutta löytyi niitä suojankin paikkoja.

Koska olimme niin paljon korkeammalla, niin auringon sarastua alkoi erottumaan kuuden jälkeen. Noin 06:30 seitsemän tunnin ponnistusten jälkeen saavuimme Uhuru Peak huipulle auringonpaisteessa ilman pilven häivääkään ympärillämme.

Uhuru Peakille tuleva kulku-ura keskellä

Tässä kohtaa untuvatakki niskaan ja kuvaamaan. Aikaa meille ei annettu liikoja ja hoputettiin kuvaan kyltin kanssa ennen kuin seuraava ryhmä saapui. Kiireen tarkoitus on kait vähentää vuoristotautiin sairastumisen riskiä, mutta itse olisin kyllä tuolla paikalla ja tuossa kelissä normaalisti juonut päiväkahvit sekä mussuttanut päiväkeksit.

Kilimanjaron toinen huippu Mawenzi

Alaspäin pääsi selkeästi nopeammin. Stella pointista lähtien on mutkittelupolun vieressä nopeampi ja suorempi laskeutumisura. Lumilukot kiinni ja kantapäätä hankea vasten, niin matka eteni. Suurin hidaste oli oma lihaskunto, koska reidet tekee ihan sikana töitä. Vihdoin 09:20 olemme takaisin leirillä. Jo tuntia aiemmin huippu on ollut pilvessä ja näkymät hävinneet.

Tauko ennen laskun jatkoa. Keskellä olevalla tasanteella on Kosovo Camp

Ohje oli että tunnin saa nukkua, sitten on herätys, tavaroiden pakkaus sekä lounas. Ohjeet annetaan kun pilvestä tippuu ensimmäiset pisarat. Nukkua saa vain kyljellään ettei keuhkoissa mahdollisesti oleva neste hukuta. Tämä ristiriidassa kellon informaation kanssa koska sen ehdottama palautumisaika on 55 tuntia.
Suunnon kellon movescount raportti

Tunnin päästä lounas on normaali vihanneskeitto sekä paahtoleipää ja lettuja. Univelkaisena ruokahalu on lähes olematon. Vaikka sataa, niin uskon että vanhojen goretex housujeni vedenpitävyys riittää. Niinpä, kotosuomessa tuli tehtäväksi jotain uushankintoja.

Tuskaista matkaa seuraavalle leirille on vain 7 km mittainen. Paitsi että joka askel on alaspäin ja jokaisella askeleella väsyneet lihakset huutaa hoosiannaa. Kun päästään kasvillisuusalueelle, niin polku muuttuu entistä huonommaksi. Se on kyllä tien levyinen, metrin maanpinnan alapuolella. Sen on muovannut vuosien sateet ja ihmisen kulkeminen.

Kun sade yltyy ja yltyy, niin kulku-uramme täyttyy vedestä. Alkuun sitä hyppii kiveltä kivelle yrittäen pitää kengän kuivana. Loppuvaiheessa sitä kävelee vain virrassa ja toivoo että kenkä pitää. Lumilukoista on jotain apua mutta pikkuhiljaa todenmäköisesti varresta kenkään menee vettä sisään. Apuopas kertoo ettei ole tällä polulla nähnyt koskaan näin paljon vettä.

Onneksi juomavesi saatiin sadeveden keruujärjestelmästä

Aamun positiivisuus alkaa kääntyä toiseen suuntaan kun pääsemme vihdoin leirille. Itselläni ainoa kuiva paikka on hupun sisällä ollut pää. Väsymys pakkaa pintaan ja jalan lihakset valittavat ylikuormituksesta. Kantajat eivät ole kokonaan saaneet telttaa pysymään kuivana ja makuumatossakin on kosteusvaurioita. Absidiin voisi alkaa istuttamaan siemenperunoita, niin mutavelliä se on. Jonkinlainen nälkäkin alkaa olla.

Ihmettelen vaan että missä tilassa ne mainoslauseiden huiputusbileet on tarkoitus viettää. Itsellä kun on vain kolme tavoitetta:

1.kuivaa päälle, siten että huomiseksi on toiset kuivat vaellusvaatteet
2. ruokaa
3. unta

Päivälliseksi saamme keittoa, riisiä ja naudanlihakasviskastiketta sekä mangonpaloja jälkiruoaksi. Koska seuraavana aamuna on kantajia yksi lisää, niin lienemme saaneet ruokatäydennystä.

Onneksi tämä märkyys tapahtui toiseksi viimeisenä päivänä, koska tuolla ei ole mitään muuta kuivatusjärjestelmää kuin aurinkoa. Kun vain sataa ja sataa, niin koko ajan mennään vain märempään suuntaan. Tämän yön jälkeen makuualustan kosteus oli jo siirtynyt makuupussin ulkopintaan. Yksi yö lisää niin se kosteus olisi ollut makuupussin sisäpinnassa.